Onko koskaan tuntunu siltä, että maailma kaatuu teidän niskaan? Tai että mikään ei onnistu ja pieninki vastoinkäyminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeelta? Varmasti on. Mutta se, että onko se joka päiväistä vai vain kerran kuukaudessa tapahtuva angstipallon purkauma onkin sitten asia erikseen.
Kuten jossain vaiheessa blogia kerroin ja kuten moni teistä tietääkin, niin teen töitä lasten, nuorten ja aikuisten parissa. Näen siis monenlaisia henkilöitä: ujoja, sosiaalisia, arkoja, uskaliaita ja niin edelleen. Etenkin lapset tuovat nämä piirteet hyvin esiin. Nuoren asenteesta myös usein näkee, minkälainen kyseinen henkilö on. Usein myös näkee kuitenkin, jos ihmisellä ei kaikki ole välttämättä ihan kohdallaan.
Noin joka viides suomalainen jossain elämänsä vaiheessa masentuu ja noin joka kolmannella se uusiutuu. Ongelma masennuksen kanssa on se, että sitä ei haluta tunnistaa. Ihminen, joka kärsii masennuksesta, ei joko halua tai pysty tunnustamaan itsellään masennusta. Sama pätee läheisiin ja kavereihin. "No se nyt vaan on tollasta kaamosmasennusta, kun on näin pimeetäkin..", on ehkä yleisin lause, jota kuulee kun puhutaan ihmisen kanssa masennuksesta. Suomessa se voi ollakin, mutta ongelmana on kaamosmasennuksen jatkuminen vuoden ympäri. Kun "kaamosmasennus" vain jatkuu ja jatkuu, tilanne pahenee ja tarvittaisiin jo hoitoa, mutta kun sinne ei viitsitä hakeutua. Ihmisethän saattaisivat vaikka luulla sua hulluksi.
Jokainen ihminen kokee masennuksen eri tavalla: toinen sulkeutuu pieneen sykkyräänsä, toinen avautuu muille ja kolmas yrittää vitsailla tietänsä ulos siitä. Itse lukeudun kolmanteen joukkoon. Kyynisyyden perikuvana tosiaan. Se auttaa ja helpottaa.
Joku saattaa kuitenkin kokea tällaisen vitsailun paheksuttavana asiana, etenkin itseään kohtaan, vaikka toisella olisikin hyvä ajatus taustalla toisen auttamiseksi.
Myös se vaikeuttaa masennuksen tunnistamiseen, että sitä vähätellään. Myös asian kieltäminen on yleistä. "Pyh, sulla mitään sellasta ole. Ei meidän perheessä tollasia oo koskaan ollutkaan! Kuha oot vaa väsyny". Vanhemmat eivät halua tunnustaa, että olisivat jollain tavalla laiminlyöneet kasvatustaan. Koska jostain kummallisesta syystä masentuneisuus luetaan yksilön silmissä jollain periaatteella mielisairaudeksi. No periaattessahan sehän on, mutta mitä hävettävää siinä on, jos omalla lapsella on masennus?
Itse olisin enemmänkin huolissani, kuin vähättelisin asiaa ja antaisin sen pahentua.
Ihmisten pitäisi tehdä asiasta isompi numero, reagoida henkilöihin heidän lähellään, tunnistaa oireita, auttaa ja ohjata hoitoon tai ainakin tukea. Sama kuin jos ihminen olisi kuumeessa ja sitä vain vähäteltäisiin ja kiellettäisiin. Se pitää saada pois. Vaikeinta vain voi olla tunnistaa alakuloisuuden ja lievän masennuksen oireet toisistaan. Jos epäilette läheisellänne olevan masennusta: tehkää asialle jotain! Tarkkailkaa tilannetta älkääkä vain seiskö toimettomana. Se on helpompaa lievän masennuksen aikana, kuin kroonisen masennuksen jo synnyttyä ja pahennuttua.
Tarkoituksenani ei ollut paasata. Mutta koska omassa ystäväpiirissäni on ollut paljon masennusta, huomaan mitä se tekee ihmiselle. Nuorella tämä ilmenee toimintakyvyn puutteena, sosiaalisena ja psykologisena lukkona. Estää normaalin kanssakäynnin, eikä mikään kiinnosta. Auttakaa toisianne huomaamaan, jos tunnette jatkuvaa psyykkistä huonoa oloa. Siinä ei ole mitään väärää, jos siitä haluaa avautua ja saada tukea.
Toivottavasti tää saa myös paljon keskustelua aikaan, omia näkemyksiä ja kokemuksia.
Mulla oli vielä yksi biisi tähän loppuun. Itselläni kun oli vaikeampi aikakausi, niin se jotenki iski, kun tuntu, että biisi kuulosti ihan samalta, kun miltä päässä tuntu kokoajan. Pistäkää silmät kiinni ja kuunnelkaa.
Itsellä se ehdottomasti vaihtelee miten omaan masennukseen suhtautuu: osalta kavereista hakee ihan oikeesti lohtua, osan kanssa sitä vaan nauraa asian pois ja toisen kanssa sitten vaan plain and straight kieltää koko asian. Oma kyynisyys ja "on ihmisiä joilla menee huonommin kuin mulla"-asenne estää usein avun etsimisen tai edes koko asiasta puhumisen. Kotona saa sitä perinteistä "kyllä se siitä."-tekstiä. Tästä tuli mieleen kun sanotaan "Don't worry, it get's better." Mulla on aina ollu tästä lauseesta negatiivinen fiilis koska tulee vaan mieleen: "Joo, varmasti se joskus helpottaa, mutta sitten joskus voi olla liian myöhäistä."
VastaaPoistaNäinpä. Mulla menee noi kaveriporukat samalla tavalla. Kotona ei uskota, että sellasta oliskaan ja noh. Ite tykkään vitsailla asialle, koska mulla se toimii samal taval, ku kaikkeen muuhunkin. Ja kyllä kyseinen lausahdus on mun mielestäkin pelkkää paskaa. Ihminen, joka niin sanoo, ei selvästikkään vaan välitä, oli sitten kyse omista ongelmista ja niitten kanssa painiskelussa tai sit välinpitämättömyydestä.
PoistaSori, nyt kommentoin vanhaa asiaa, mutta... Mä en kertonu/kerro mun masennuksesta ihmisille, koska ne ei kestä sitä. Ne ei ymmärrä sitä, eikä mua. Oon välillä kokeillu kepillä jäätä, mutta huomaahan sen, että siitä ei haluta puhua. Se halutaan sivuuttaa ja elää mieluummin "maailmassa jossa kaikki on hyvin". Ja mä puhun nyt mun ystävistä, mun kavereista. Perhe tiesi jonkun verran, mutta ei lähellekään koko totuutta. Ei sitä, kuinka huonosti mulla meni. Mä oon siis sairastanu tätä aina yksin. Sitten jouduin osastolle, olin siellä puol vuotta. Perhe heräs ja tajus, kuinka huonosti mulla oikeesti meni eikä heillä ollut hajuakaan. Puolet kavereista otti ja lähti, ko saivat kuulla. Eivät halunneet olla tekemisissä enää. Mulla oli pari ystävää, jotka kävi siellä mua kattomassa. Jotka tuki mua sen koko ajan. Ikuisesti kiitollinen niille kahelle. Vaikka nyt, tästä selvinneenä ja vahvan lääkityksen lopettaneena, tää on melkeinpä ohi, en silti kerro ihmisille. En vanhoille kavereille, jotka eivät tiedä, enkä myöskään uusille tuttavuuksille. Pari kertaa sanonu jotain uusille ihmisille, ja niistä ei sitte ookaa vähää aikaa kuulunu mitää tai sitte näkyny enää ollenkaa. Vieläkö ihmettelet miksi olen hiljaa asiasta? Oon menettäny tän takia niin paljon ihmisiä mun ympäriltä, että en halua sitä enää. Masennus ei todellakaan ole mikään leikin asia. Mulle on sanottu pari kertaa, että eihän se ole edes mikään sairaus. Miksi sitten taistelin elämästä ja kuolemasta yli kymmenen vuotta? Miksi yritin itsemurhaa? Miksi olin niinsanotusti poissa elämästä parin vuoden ajan, koska olin vaan niin kuollut sisältä? Miksi olin laitoksessa ja loppujen lopuksi pakkohoidossa? Miksi söin lääkkeitä neljä vuotta ja käyn yhä juttelemassa ammattilaiselle säännöllisesti? Miksi, jos se ei ole sairaus? Eli kyllä, on tuntunut siltä, että koko maailma kaatuu päälle. Joka päivä, joka hetki. Olin varma, että mä en sieltä kuopasta nouse, mut nyt mä oon noussu, ja pystyn jo kurkistamaan kuopasta, et josko uskaltais tulla sieltä kuopasta päivänvaloon. Masennus uusiutuu yli 50% siihen sairastuneille, ja se tulee kaksinkertaisesti pahempana takasin. Se pelottaa, koska MÄ TIEDÄN, että en kestäisi sitä uudestaan. Enkä mitenkään voi ymmärtää, miten se voisi olla vielä pahempi. Sori avautuminen, mutta tää on aina aihe, mikä koskettaa. Koska omana diagnoosina vaikea masennus, ja olen todellakin taistellut. Lähes yksin, koska ihmiset ei kestä totuutta. Mutta tää on vaa mun stoori.
VastaaPoistaHienoa, että avauduit! Musta on hienoa, että pystyy kertomaan omista kokemuksista näinkin avoimesti, vaikka se varmasti vaikeaa onkin. Ja voin kertoa, että tunne on tuttu. Omasta ystäväpiiristäni myös katosi/hiljeni ihmisiä, kun kerroin omasta masennuksestani. Tai sitten vain joidenkin tavoin vähäteltiin totuutta ja haluttiin keksiä helpompi "tauti".
PoistaMua itteä pelottaa tosi usein että masennus uusiutuu. En voi sanoo, että mun masennus ois ollu pahinta mahdollista luokkaa, mutta silti se pelottaa, koska siitä on vaikee puhua ihmisille just sen takia, että ihmiset kääntyy pois sun luota ja kattoo kuin hullua. Mä toivon että sun pahin aika on ohi ja pystyt tulee kuopasta kokonaan pois, vaikkakin hitaasti ja askel kerrallaan. Mä luotan siihen, että sä pääset.
Jos yhtään raskaammasta musiikista tykkää, niin suosittelen kuuntelemaan Mokoman uuden albumin (Elävien Kirjoihin), jossa koko albumi pyörii masennuksen ympärillä ja Marko Annala kertoo oman näkökulmansa masennuksesta ja miten pääs siitä sitten yli. Itseä auttoi ja tuntuu hyvältä kuulla, ettei oo yksin asian kanssa.
Toivon sulle kaikkea hyvää tästä eteenpäin! Muista ettet oo yksin.