Huomasin tuossa yhtenä päivänä bussissa, ikkunasta ulos tuijotellessa, että tekisi mieli kirjoittaa taas blogia. Syntyi ongelma: mieleen ei tullut minkäänlaista ideaa, ei pienintäkään mahdollista. Siinä meni sitten pari päivää täyden ideattomuuden kanssa, kunnes eilen tuli mieleen ajatus, jonka kanssa oon tapellu koko pienen ikäni, tosin tunnistaen sen vasta lukion aikana: täydellisyyden tavoittelu eli perfektionismi.
Nuorempana tämä näkyi mulla lähinnä kilpailuhenkisyytenä. Enkä sitten kyllä osannu hävitäkkään kunnolla. Ja ai että ärsytti, jos en ollut koskaan parempi kuin joku kaveri jossain. Väkisinkin siinä ärsyyntyy. Mutta silloin se ei sentään ollut vakavaa millään tavalla ja lähes kaikki lapset on erittäin kilpailuhenkisiä ja huonoja häviäjiä.
Omasta mielestäni täydellisyyteen pyrkiminen on normaalia, ainakin asioissa, jotka kiinnostavat ja tuntuu, että myös kaveripiirissäni on samanlaisia henkilöitä. Ongelma itselläni on, kun se menee liiallisuuksiin. En osaa olla omaan suoritukseeni, ulkonäkööni tai ponnisteluuni millään tavalla tyytyväinen, koska siitä tuntuu aina puuttuvan jotain. Voihan se niinkin olla, mutta pidemmän päälle se käy melko raskaaksi tunteeksi.
Normaali perfektionisti saa mielihyvän tunteen ankarien ponnistelujen jälkeen. Neuroottinen perfektionisti (itseni luen tähän joukkoon) ei omasta mielestään kykene tekemään mitään tarpeeksi hyvin, että saisi mielihyvän tunteen työnteostaan tai saavutuksistaan. Neuroottinen tai miksei myös normaali perfektionisti, mittaa arvokkuutensa vain omien saavutustensa pohjalta. Itselläni tämä ilmenee siinä, että yritän jatkuvasti uusia saavutuksia, mutta jos en onnistu ollenkaan tai edes tarpeeksi hyvin omalle mittapuulle, tulee riittämättömyyden ja arvottomuuden tunne. Samalla itsetunto laskee ja pitkällä aikavälillä tämä saattaa johtaa masennukseen. Kokemus puhuu. Pitkäaikaisetkin harrastukset saattavat lopahtaa tämän seurauksena ja uusia ei haluta kokeillakkaan.
Usein ihmiselle tuottaa mielihyvää, kun muut ihmiset hyväksyvät hänet. Minun hyväksyminen karahti kiville yläasteen alussa. Pääsin siitä yli, eikä muiden mielipide hirveästi omiin tekemisiini vaikuta. Perfektionistin ongelmana ei olekkaan muiden hyväksynnän tunteen saavuttaminen, vaan oman. Ja kuten jo aikaisemmin mainitsin, se on erittäin vaikeaa tai jopa mahdotonta. Näin ollen perfektionistin on vaikea kokea mielihyvää suhteessa, vaikka toinen sanoisi, että tämä riittäisi juuri sellaisena kuin onkin. Epävarmuus iskee, kaikki kaatuu niskaan ja henkilö vetäytyy miettimään millä saisi parannettua itseään henkisesti tai ulkoisesti.
Perfektionismi ei aina ole huono asia. Se voi toimia voimavarana, sen avulla voi oppia asioita nopeasti ja se koetaan työelämässä hyvänä asiana. Omalla kohdalla perfektionismi vaihtelee usein neuroottisesta vähemmän vakavaan, mutta pääasiassa, en osaa olla tyytyväinen omiin ponnisteluihini. Riippumatta siitä, kuinka monta uutta temppua opin treeneissä, kuinka hyvältä tahansa näyttäisin peilistä jonkun muun mielestä tai jos en vaikka olisikaan jonkun mielestä täys kusipää, en voi olla itseeni tyytyväinen.
Wikipedia kertoo, että perfektionismi on periytyvää. Hmh, en ole koskaan kuullut meidän suvussa esiintyvän sitä. Pitääkin tutkia asiaa tarkemmin.
Vähän lyhyempi blogiteksti tällä kertaa, mutta toivottavasti saitte siitä jotakin irti! Aivan ja se biisi! Hmm..
No nyt on pitkä biisi. Jos ette jaksa koko biisiä kuunnella (hävetkää, kokonaisuus kärsii), niin kuunnelkaa nyt edes viimeiset 4min. 10:25 kohdalta.
Eiks ookki kamalan vaikeeta olla parempi mitä itse on :D koska sä olet aina samalla tasolla tai huonompi. Toki oppii uutta, mutta ei silloin silti ole itseään parempi koska se sama itse on siinä tilanteessa kanssa ja taas ollaan samalla viivalla. Hirveetä, kun on itse itsensä pahin vihollinen ja kilpailija :D
VastaaPoistaMutta siis suhteet nyt on perseestä yleisesti ottaen. Mä esim en ikinä halua kuulla että musta tykätään tai että riitän tällaisena, koska just epäilyt herää ja sellanen, että pitääkö sun todistella sitä asiaa jolleki että riitän ja tykkäät. Ja miks? Toinenhan vaan sanoo ne koska välittää? Mutta tarviiko niitä loppupelissä edes sanoa, jos asiat menee just niin ku pitää? Tai siis :D:D:D:D:D oon varmaan tässä asiassa vammanen, mutta onko se i lav juu ja niin pois päin tarpeellista, kun eiks vois vaan olla mukavaa ja nautinnollista ja rakkaudellista yhdessäoloa? :D anteeks meni aiheen vierestä mut help please!! :D
ainii plus sanavarmenne on v-mäinen joka kommentointikerta täyttää :D sen saa asetuksista näppärästi pois, jos sillä ei oo nii väliä :D
VastaaPoistaHuh? Sanavarmenne? Eiku jaa!! Pitää yrittää ettii.
PoistaMut joo, oon periaattees samaa mieltä sun kanssa ja sit toisella kantilla en. :D Mun mielestä se just nostaa kaikki epäilykset pintaan, jos toinen sanoo, et riität kyl just tollasena: Mitä? Voisiko silti olla paremmin? Sä siis vaan nyt tyydyt muhun, ku et saa parempaakaan musta? Epäilyksiä!
Toisaalta sitten taas on erittäin kiva söpöstellä ja olla sillee "mussunmössön", mut ei se mun mielestä se rakkaudellinen yhdessä olo sitä jatkuvasti vaadi. Se, että se on kivaa välillä ja saattaa tuntuu kivalta, ei välttämättä oo sama asia, kun että sitä tarttee. :D
Kyllä :D Onneks toi nyt oliki vaan tällasen ihmissuhdehäiriintyneen kokemuksia. ja saattaa se olla joo kivaa ja tuntua kivalle jollekin, mutta en mä tiiä vaan miks se ei oikeen muhun iske. ehkä puran kaiken lässytysvimman mun hevoseen! :D
PoistaMutta siis jos sanotaan että: "riität sellaisena kuin olet" niin eiks ne todistelu/epäily oo lähellä toisiaan? siis silleen että mä rupeen epäilemään just sitä toista siitä, että tyytyykö se vaan = miksi se sanoo ääneen, että riitän, vai sanooko se sen ääneen siksi, että se uskoo sen herkemmin itsekin :D Kamalan kiero ja epäileväinen oon. Kun mä esim harrastan itselleni valehtelua itteni huijaamista ihan täysin ja sit ku sanon ne asiat ääneen mun on helpompi uskoo sitä itseni huijausta minkä oon kehitelly :D Plus oon huono olemaan mustis niin mua ei todellakaan kiinnosta kuulla, että: "sä riität" tai "sä olet tollasena täydellinen mulle", koska mä en tarvii sitä spesialiteettiä minkä ne mahdollisesti luo. :D Apua alan kuulostaa kylmälle bitchille :D:D:D:D:DD Mutta tottahan se on, että aina asiat vois olla paremmin, joten riittää pitäis olla kyllä kehu, mutta me ihmiset ollaan kummallisia.
Mutta sitten vielä itse tekstistä: perfektionismissä on puolensa ja täydellisen ihmisen määritelmä on jokaisella erilainen :D
Ymmärrän kyllä täysin. Ite oon vaan niin kyyninen, et mä rupeen samantien ajattelemaan vaan, että mä se toinen vaan tyytyy siihen mitä nyt on tarjolla, mutta haikailee parempaa.
PoistaPerfektionismissa on puolensa, jos sen osaa valjastaa oikein. Ite en osaa, se menee liiallisuuksiin, tuntuu pahalta ja masennun ihmisenä. :P Ei toimi mulla.