Oletteko koskaan kuulleet sitä pientä ääntä pään sisällä, joka sanoo, että tätä ei kannata tehdä tai kannattaa tehdä? Se pienen pieni ääni, joka ei hirveästi häiritse tai muutenkaan vaikeuta elämää. Noh, mitä jos se pieni ääni korvattaisiin kovalla mölinällä, samanlaisella kuin olisit ihmispaljouden keskellä? Jokaisella hetkellä: nukkumaan mennessä, yksinään, seurassa... Alkaako jo ahdistaa? Minua ainakin alkaisi. Pelkkä ajatus äänten kuulemisesta pään sisällä tuntuu suhteellisen ahdistavalta. Tunne on luultavasti aika samanlainen kuin tinnitys. Jos jollain teistä se joskus on ollut tai on, syvät osanottoni. Mutta mitä ajan tällä takaa?
Monet ihmiset kuulevat ääniä päässään. Skitsofreenikot esimerkiksi, jotkut masentuneet; ei tarvitse edes kuulla, kun voi luulla kuulevansa. Miettikääpä siis: joku sanoo teille jotain pahasti, normaali ihminen suhtautuu siihen kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan (tai ei ainakaan jää märehtimään asiaa). Mutta entäpäs jos sanoisitkin pahasti skitsofreenikolle tai muuten vain herkemmälle ihmiselle? Tuloksena saattaa olla, että henkilö ei pysty liikkumaan väkijoukun seassa enää ollenkaan, kun ympärillä puhuvat äänet kalvavat omaa ajatusmaailmaa: kaikki kiinnittävät huomionsa sinuun. Pahimmassa tapauksessa henkilö saattaa kokea tilanteen hyökkäävänä ja puolustautuu agressiivisesti. En hirveän montaa ihmistä ole nähnyt rauhallisena, kun kymmenen osapuolta yrittää vaatia itselleen huomiota huutamalla samaan aikaan toistensa yli.
Olen viime viikon pohtinut eri ihmisten reagointia eri aisteihin, erityisesti kuuloon. Omalla kohdalla voin sanoa vain sen, että kun toinen korva menee tukkoon, niin kaikki ajatukset kohdistuukin sitten siihen korvaan. Sama tinnityksen tai yleisen vinkumisen kanssa. Jos korvat rupeaa yhtäkkiä soimaan, niin vaikea siinä on ajatella mitenkään päin järkevästi.
Entäs sitten paniikkihäiriöisellä? Paniikkihäiriötä kokeva saattaa kokea riidan tai väenpaljouden niin ahdistavana, että saa kohtauksen. Vain toisen äänensävyn tai monen äänen sekoituksen takia. Miettikää omalle kohdalle, jos joutuisitte elämään jatkuvassa pelossa siitä, että saatatte saada kohtauksen, jossa ette tiedosta omia ajatuksianne tai tekojanne ollenkaan. Puhumattakaan siitä että saisitte kyseisen kohtauksen keskellä vierasta ihmisjoukkoa. Kun jälkikäteen vielä katsotaan sinua rauhoittaneiden ihmisten ilmeitä, niin haluaako ko. ihminen enää sosialisoitua. Vastaus: riippuu ihmisestä. Tähän suhtautuminen on yleensä yksilöllistä. Jokainen reagoi eri tavalla.
Omalla masennuskaudellani oli vaikea ajatella selvästi muiden ihmisten ajatuksia. Olin aina varma, että jos olin väkijoukon keskuudessa, minut otettaisiin silmätikuksi. En nyt onneksi mitään ääniä pääni sisällä kuullut, mutta voin helposti samaistua siihen tunteeseen, että joku koko ajan tarkkailee ja vahtaa selän takana.
Lyhyestä virsi kaunis, tällä kertaa lyhyemmän puoleinen teksti. Halusin vain painottaa sitä, että miten eri ihmiset vastaavat erilaisiin aisteihin. Eli ensikerralla kun sosialisoidut uuden ihmisporukan kanssa, katso miten ihmiset reagoivat eri aisteihin. Joukon hiljaisin ei varmastikkaan halua olla joukon keskipisteenä laulamassa karaokea täpötäydessä baarissa eikä krapulainen varmaan halua herätä sumutorveen. Näin kärjistetysti siis.
Tuossa vielä videoklippi havainnollistamaan, millaista olisi kuulla ääniä pään sisällä. Muutakin kuin sitä pienen pientä omantunnon ääntä aina silloin tällöin. Kuunnelkaa kuullokkeilla, yksin ja jos mahdollista niin silmät kiinni. Tai voitte kokeilla kuunnella monessa eri paikassa. Saatte vähän hajua siitä, miten se vaikuttaa teihin eri ympäristössä.
Kiitos ja kirjoitellaan taas!
