keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Ei virheettömyys ole täydellistä

Huomenta, iltaa, päivää tai ihan vain keskiviikkoa teille!

Huomasin tuossa yhtenä päivänä bussissa, ikkunasta ulos tuijotellessa, että tekisi mieli kirjoittaa taas blogia. Syntyi ongelma: mieleen ei tullut minkäänlaista ideaa, ei pienintäkään mahdollista. Siinä meni sitten pari päivää täyden ideattomuuden kanssa, kunnes eilen tuli mieleen ajatus, jonka kanssa oon tapellu koko pienen ikäni, tosin tunnistaen sen vasta lukion aikana: täydellisyyden tavoittelu eli perfektionismi.

Nuorempana tämä näkyi mulla lähinnä kilpailuhenkisyytenä. Enkä sitten kyllä osannu hävitäkkään kunnolla. Ja ai että ärsytti, jos en ollut koskaan parempi kuin joku kaveri jossain. Väkisinkin siinä ärsyyntyy. Mutta silloin se ei sentään ollut vakavaa millään tavalla ja lähes kaikki lapset on erittäin kilpailuhenkisiä ja huonoja häviäjiä.

Omasta mielestäni täydellisyyteen pyrkiminen on normaalia, ainakin asioissa, jotka kiinnostavat ja tuntuu, että myös kaveripiirissäni on samanlaisia henkilöitä. Ongelma itselläni on, kun se menee liiallisuuksiin. En osaa olla omaan suoritukseeni, ulkonäkööni tai ponnisteluuni millään tavalla tyytyväinen, koska siitä tuntuu aina puuttuvan jotain. Voihan se niinkin olla, mutta pidemmän päälle se käy melko raskaaksi tunteeksi.

Normaali perfektionisti saa mielihyvän tunteen ankarien ponnistelujen jälkeen. Neuroottinen perfektionisti (itseni luen tähän joukkoon) ei omasta mielestään kykene tekemään mitään tarpeeksi hyvin, että saisi mielihyvän tunteen työnteostaan tai saavutuksistaan. Neuroottinen tai miksei myös normaali perfektionisti, mittaa arvokkuutensa vain omien saavutustensa pohjalta. Itselläni tämä ilmenee siinä, että yritän jatkuvasti uusia saavutuksia, mutta jos en onnistu ollenkaan tai edes tarpeeksi hyvin omalle mittapuulle, tulee riittämättömyyden ja arvottomuuden tunne. Samalla itsetunto laskee ja pitkällä aikavälillä tämä saattaa johtaa masennukseen. Kokemus puhuu. Pitkäaikaisetkin harrastukset saattavat lopahtaa tämän seurauksena ja uusia ei haluta kokeillakkaan.

Usein ihmiselle tuottaa mielihyvää, kun muut ihmiset hyväksyvät hänet. Minun hyväksyminen karahti kiville yläasteen alussa. Pääsin siitä yli, eikä muiden mielipide hirveästi omiin tekemisiini vaikuta. Perfektionistin ongelmana ei olekkaan muiden hyväksynnän tunteen saavuttaminen, vaan oman. Ja kuten jo aikaisemmin mainitsin, se on erittäin vaikeaa tai jopa mahdotonta. Näin ollen perfektionistin on vaikea kokea mielihyvää suhteessa, vaikka toinen sanoisi, että tämä riittäisi juuri sellaisena kuin onkin. Epävarmuus iskee, kaikki kaatuu niskaan ja henkilö vetäytyy miettimään millä saisi parannettua itseään henkisesti tai ulkoisesti.

Perfektionismi ei aina ole huono asia. Se voi toimia voimavarana, sen avulla voi oppia asioita nopeasti ja se koetaan työelämässä hyvänä asiana. Omalla kohdalla perfektionismi vaihtelee usein neuroottisesta vähemmän vakavaan, mutta pääasiassa, en osaa olla tyytyväinen omiin ponnisteluihini. Riippumatta siitä, kuinka monta uutta temppua opin treeneissä, kuinka hyvältä tahansa näyttäisin peilistä jonkun muun mielestä tai jos en vaikka olisikaan jonkun mielestä täys kusipää, en voi olla itseeni tyytyväinen.

Wikipedia kertoo, että perfektionismi on periytyvää. Hmh, en ole koskaan kuullut meidän suvussa esiintyvän sitä. Pitääkin tutkia asiaa tarkemmin.
Vähän lyhyempi blogiteksti tällä kertaa, mutta toivottavasti saitte siitä jotakin irti! Aivan ja se biisi! Hmm..

                                                             "I'll spend the rest of my life wishing I'm enough"

No nyt on pitkä biisi. Jos ette jaksa koko biisiä kuunnella (hävetkää, kokonaisuus kärsii), niin kuunnelkaa nyt edes viimeiset 4min. 10:25 kohdalta.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Kaamosmasennus?

Onko koskaan tuntunu siltä, että maailma kaatuu teidän niskaan? Tai että mikään ei onnistu ja pieninki vastoinkäyminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikeelta? Varmasti on. Mutta se, että onko se joka päiväistä vai vain kerran kuukaudessa tapahtuva angstipallon purkauma onkin sitten asia erikseen.

Kuten jossain vaiheessa blogia kerroin ja kuten moni teistä tietääkin, niin teen töitä lasten, nuorten ja aikuisten parissa. Näen siis monenlaisia henkilöitä: ujoja, sosiaalisia, arkoja, uskaliaita ja niin edelleen. Etenkin lapset tuovat nämä piirteet hyvin esiin. Nuoren asenteesta myös usein näkee, minkälainen kyseinen henkilö on. Usein myös näkee kuitenkin, jos ihmisellä ei kaikki ole välttämättä ihan kohdallaan.

Noin joka viides suomalainen jossain elämänsä vaiheessa masentuu ja noin joka kolmannella se uusiutuu. Ongelma masennuksen kanssa on se, että sitä ei haluta tunnistaa. Ihminen, joka kärsii masennuksesta, ei joko halua tai pysty tunnustamaan itsellään masennusta. Sama pätee läheisiin ja kavereihin. "No se nyt vaan on tollasta kaamosmasennusta, kun on näin pimeetäkin..", on ehkä yleisin lause, jota kuulee kun puhutaan ihmisen kanssa masennuksesta. Suomessa se voi ollakin, mutta ongelmana on kaamosmasennuksen jatkuminen vuoden ympäri. Kun "kaamosmasennus" vain jatkuu ja jatkuu, tilanne pahenee ja tarvittaisiin jo hoitoa, mutta kun sinne ei viitsitä hakeutua. Ihmisethän saattaisivat vaikka luulla sua hulluksi.

Jokainen ihminen kokee masennuksen eri tavalla: toinen sulkeutuu pieneen sykkyräänsä, toinen avautuu muille ja kolmas yrittää vitsailla tietänsä ulos siitä. Itse lukeudun kolmanteen joukkoon. Kyynisyyden perikuvana tosiaan. Se auttaa ja helpottaa.
Joku saattaa kuitenkin kokea tällaisen vitsailun paheksuttavana asiana, etenkin itseään kohtaan, vaikka toisella olisikin hyvä ajatus taustalla toisen auttamiseksi.

Myös se vaikeuttaa masennuksen tunnistamiseen, että sitä vähätellään. Myös asian kieltäminen on yleistä. "Pyh, sulla mitään sellasta ole. Ei meidän perheessä tollasia oo koskaan ollutkaan! Kuha oot vaa väsyny". Vanhemmat eivät halua tunnustaa, että olisivat jollain tavalla laiminlyöneet kasvatustaan. Koska jostain kummallisesta syystä masentuneisuus luetaan yksilön silmissä jollain periaatteella mielisairaudeksi. No periaattessahan sehän on, mutta mitä hävettävää siinä on, jos omalla lapsella on masennus?
Itse olisin enemmänkin huolissani, kuin vähättelisin asiaa ja antaisin sen pahentua.

Ihmisten pitäisi tehdä asiasta isompi numero, reagoida henkilöihin heidän lähellään, tunnistaa oireita, auttaa ja ohjata hoitoon tai ainakin tukea. Sama kuin jos ihminen olisi kuumeessa ja sitä vain vähäteltäisiin ja kiellettäisiin. Se pitää saada pois. Vaikeinta vain voi olla tunnistaa alakuloisuuden ja lievän masennuksen oireet toisistaan. Jos epäilette läheisellänne olevan masennusta: tehkää asialle jotain! Tarkkailkaa tilannetta älkääkä vain seiskö toimettomana. Se on helpompaa lievän masennuksen aikana, kuin kroonisen masennuksen jo synnyttyä ja pahennuttua.

Tarkoituksenani ei ollut paasata. Mutta koska omassa ystäväpiirissäni on ollut paljon masennusta, huomaan mitä se tekee ihmiselle. Nuorella tämä ilmenee toimintakyvyn puutteena, sosiaalisena ja psykologisena lukkona. Estää normaalin kanssakäynnin, eikä mikään kiinnosta. Auttakaa toisianne huomaamaan, jos tunnette jatkuvaa psyykkistä huonoa oloa. Siinä ei ole mitään väärää, jos siitä haluaa avautua ja saada tukea.

Toivottavasti tää saa myös paljon keskustelua aikaan, omia näkemyksiä ja kokemuksia.
Mulla oli vielä yksi biisi tähän loppuun. Itselläni kun oli vaikeampi aikakausi, niin se jotenki iski, kun tuntu, että biisi kuulosti ihan samalta, kun miltä päässä tuntu kokoajan. Pistäkää silmät kiinni ja kuunnelkaa.